UOSUKAISTEN SUKUSEURA RY

 

Uosukaisen sukuseura ry.

Kiveriönkatu 3 as 19, 15140 Lahti

040-744 9335 
uosukainen.terttu(at)gmail.com

Sukukirja ja Sukututkimus

Tarmo Haarala

Wilhelm Schildtin katu 11 B 36, 40740 Jyväskylä

050-587 4162

tarmo.haarala(at)pp.inet.fi

OTA YHTEYTTÄ

 

Onko sinulla idea sukuseuran toiminnan tai kotisivujen kehittämiseksi? Haluaisitko olla mukana sukuseuran kehittämisessä tai päivittää yhteystietosi, kysyä jotakin tai antaa palautetta? Ole meihin yhdessä ja lähetä viesti alla olevalla lomakkeella.

 

Jos haluat lähettää valokuvia tai muuta materiaalia sukututkimukseen, lähetä oma sähköpostiviestisi osoitteeseen tarmo.haarala(at)pp.inet.fi.

Copyright © Uosukaisten sukuseura ry 2020

SA-Kuva

UOSUKAISET EVAKKOTIELLÄ

LUKU 3

Karjalan kunnaat

PALUU KOTIKUNNAILLE

 

Isä teki, vielä hankikelillä, vaivalloisen tutkimusmatkan kotiseudullemme. Ei ollut pystyssä montaa taloa, mutta isän entinen kotitalo, Kivsilta, oli toiminut Neuvostojoukkojen esikuntana ja oli ilmeisesti lähtökiireessä jäänyt pystyyn vain yhtä huonetta lukuunottamatta. Meidän ei tarvinnut kauan puntaroida lähtöpäätöstämme. Sitä joudutti isän osalta komennus Kannakselle huolehtimaan kotitalouskoneiden hankinnasta, myynnistä ja huollosta valloitetulta alueella, jota evakot nyt palailivat joukolla uudelleenasuttamaan. Mitään kauppoja ei ollut Viipuria lähempänä, ja sielläkin vasta ensimmäisiä konstruoitiin.

 

Matkaan varustauduttiin siten, että käytiin ostamassa kantakirja - Heluna presidentti Kallion kotitalosta Nivalasta ja säkillinen reikäleipiä osuuskaupasta. Siihen menivät omat ja ystävien leipäkupongit. Heti kun koulu oli päättynyt toukokuun lopussa lastasimme itsemme, vastaostetun lehmämme, mööpelit, heinäpaalit ja vesisaavin härkävaunuun Oulaisten rautatieasemalla. Juhlamielellä, saattojoukon jäädessä vilkuttamaan 'onnea matkalle' alkoi EXODUS kohti luvattua maata.

Jesajaa (55:12) siteeraten:

"Sillä iloiten te lähdette,

ja rauhassa teitä saatetaan;

vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun

teidän edessänne'

ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä."

 

Paitsi kedon puut, paukuttivat meidät tervetulleiksi Viipurin asemalla taivaalta sakeina ryöppyinä putoilevat pommit. Tuttu liikesarja toistui: Ylös, ulos ja alas! Sinne ratakiskojen väliin maastouduimme taas kerran tutisevin polvin ja läpättävin sydämin. Tällainenko vastaanotto kotiin palaaville?

 

Tiesimme kuitenkin olevamme omaehtoisesti sotatoimialueella. Vapaaehtoisesti olimme lähteneet liikkeelle ja riskit oli itsensä kannettava. Silti mikään mahti ei olisi saanut meitä olemaan lähtemättä.

 

"Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,

jo Karjalan koivikot tuuhettuu,

käki kukkuu siellä...”

 

Ja aurinko totta kai paistaa ylenaikaa. Ja pikkulinnut laulaa. Ja laineet liplattavat lahdella… Niinpä niin. Kaikkea tätä, mutta paljon myös sellaista, mitä emme osanneet odottaa. 

 

VILLIINTYNEET TIENOOT

 

Luonto oli poissa ollessamme villiintynyt kasvattamaan puita, pensaita, kukkia ja polvenkorkuista heinää tiet, pellot ja pihat umpeen. Puutarhan olivat kertaheitolla vallanneet korkeat, tukevarunkoiset auringon-kukat. Kivsilta oli maalattu ryssänsiniseksi sisältä ja päältä. Isä-Stalinin jättikuvat koreilivat seinillä.

 

Uteliaisuus heräsi. Lähdimme Seija-siskon kanssa tutkimaan lammen rantaa. Siellä sentään lepattivat haavan lehdet yhtä rattoisasti kuin ennenkin ja vitivalkeat lumpeenkukat kelluivat veden pinnalla. Kiersimme lammen toiselle puolen, missä ennen oli savusauna. Se oli poissa, jäljellä oli vain rauniokasa, mutta EEEIII! Siinä makasi venäläissotilas täysissä varusteissaan. Silmäaukoista ryömi kärpäsiä… Itkettiin.

Seuraavana päivänä tulivat hänen maamiehensä venäläisvangit häntä hautaamaan. Kaivoivat sitten tupakantumpit suikkalakin uumenista ja istahtivat haudan päälle tupakalle. Seijan kanssa käytiin myöhemmin viemässä haudalle tuomenkukkia, ja laulettiin 'Sun haltuus, rakas Isäni…’ Itkettiin tuntemattoman, mutta varmasti onnettoman äidin ja orpolasten puolesta, Jotka olivat sattuneet syntymään rajan väärälle puolen.

 

Metsän laidasta, kivikumpareen takaa, löytyi upeita suuria ja kiiltäviä messinkisiä lattiavaaseja. Aika painavia, kun siellä sisällä tökötti metallinen möykky, joka ei suostunut irtoamaan vaikka kuinka yritettiin. Ei edes kiveen paukuttamalla. Isä kiljaisi kauhusta, kun kerroimme vaaseista. Tunnin kuluttua tulivat armeijan miehet tekemään piiskatykin ammukset vaarattomiksi.

 

Päivät kuluivat uusilla löytöretkillä. Seuraavaksi tarkastettiin Härköspalteen rinteeseen rakennetut korsut. Sieltä moni Siparilan isäntä löysi aikoinaan merkkaamansa saunahirret. Omistusoikeuden määrittely tuotti nyt juridisia ongelmia. Yötkin kuluivat rattoisasti. Lutikat lähtivät liikkeelle komppanioittain ja pataljoonittain kehitellen, ajan henkeä myötäillen, käyttökelpoisen strategian toisensa jälkeen meidän poloisten virkistykseksi. DDT teki lopun siitä invaasiosta.

 

Riesa oli muodostua myös punatähdillä koristelluista maataistelukoneista ja hävittäjistä, jotka ilman edeskäypää alarmia yhtäkkiä pyyhkäistä ohitsemme tai ylitsemme alas järvelle. Muutamien kohtalona oli kasarmilta ammuttu IT-patterin surmanluoti. Toiset saivat seurakseen hakaristillä varustetun hävittäjän ja loppuottelu käytiin usein meidän näköpiirimme ulkopuolella. Silti tuntui vähän ’turvallisemmalta’, kun toinen IT-patteri sijoitettiin Härköspalteeseen, Kivsillan hyppyrimäen päälle. Vartiomies ulotti kierroksensa meidän pihaamme asti. Voitiin taas nukkua 'rauhassa' yöt.  Sitä ennen oli näet täytynyt laskeutua levolle kirveen kanssa. Muutamat lähinaapurit (kolmen kilometrin säteellä) olivat saaneet yövieraakseen desantin, joka rohkaistui ruuanhakuun miesväen usein puuttuessa taloista. Meidänkin isä oli viikot poissa työmatkoillaan, mutta kukahan meistä sitä kirvestä olisi käyttänyt?

 

TOTUTTELUA ARKEEN

 

Varsinaista nälkää ei nähty kiitos Herralle, joka antoi meille "meidän jokapäiväisen leipämme'". Pöydästä puuttui tyystin lihaisat ja kalaisat ruokalajit, mutta syyskesästä alkaen saatiin satoa omista viljelmistä: perunat, porkkanat, lantut, nauriit ja punajuuret. Omenoita puista, marjoja metsästä ja pensaista. Kuin myös sienet. Heluna osoittautui kantakirjansa veroiseksi, mutta maidosta ja voista vei määräosansa Kansanhuolto. Siparilanlahti oli vielä raivaamatta. Täynnä alasammuttuja lentokoneita, räjäytettyjä tankkeja ja kuolleitten luita? Ei tehnyt mieli mennä ongelle. Kirkonkylässä oli avattu uusi Osuuskauppa, mutta siellä myytiin enimmäkseen eioota.

 

Sydänsuven sunnuntaina vietettiin kirkonmäellä Kaatuneiden muistojuhlaa. Sinne tuotiin meille viesti, että rakas Äijämme, äidinisä, oli sinä aamuna rauhallisesti nukkunut pois täältä murheen alhosta - uskossa Vapahtajaansa ja Lunastajaansa.

”…ja Hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä,

eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua

eikä kipua ole enää oleva,

sillä kaikki entinen on mennyt.” (Joh.Ilm. 21:4)

 

Iloitsimme siitä, että Äijä ehti, toivomuksensa mukaisesti, vielä ennen kuolemaa nähdä kotoiset kunnaat. Hautasimme hänet tutun kirkkomaan multiin odottamaan Ylösnousemuksen aamua.

 

Isä oli ostanut hirret, ja nyt ryhdyttiin rakentamaan omaa taloa palaneen tilaile. Päärakennus saisi odottaa. Kodikas piharakennus upeine järvinäköaloineen valmistui ennätys vauhtia vielä syksyllä 1942. Tommi-setä, isän vanhempi veli, oli kuollut Helsingissä ja Hilda-täti oli lasten kanssa muuttamassa Kivsiltaan. Me muutimme oman orren alle.

 

KOULUA JA SOTAA

 

Koulu alkoi Viipurissa, ja se tiesi Anun siirtymistä pois kodin suojaisasta ilmapiiristä täysin uuteen elämäntilanteeseen. Asuintovereikseni sain Lauran ja Ellan. Laura oli tosikko ja vähän pinko, vuotta ylemmällä luokalla samaisessa Karjalan Yhteiskoulussa Myllyaukion varrella. Ellan kanssa oltiin luokkatovereita. Asuttiin Ellan vanhemman sisaren omistamassa asunnossa Mannerheiminkadulla keskellä kaupunkia. Sisko itse majaili varuskunnassa upseerimiehensä kanssa. Siitä seurasi, että välillä vähän villiinnyttiin. Laura parka kärsi urhoollisesti lukuisat jekkumme niihin itse osallistumatta.

 

Rehtorin avauspuhe oli vähän epätavallinen. Meille jaettiin käytännön ohjeita, miten setvitä hengissä sotaa käyvässä kaupungissa. Piti aina kävellä keskellä katua, siliä pommin raunioittamista kerrostaloista putoili vähän väliä betonimöykkyjä, ikkunanpokia ja katon kappaleita jalkakäytävälle, varsinkin syystuulen henkäillessä kaupungin yllä. Annettiin ilmahälytysohjeet ja nimettiin pommisuojat. Ja sitten: Iltayhdeksältä siviiliväestön EHDOTON ulkonaliikkumiskielto. Sotapoliisilla oli oikeus ampua kiellonrikkojat. – Meillähän Ellan kanssa se ei passannut ollenkaan. Juostiin joka ilta Kinossa Punaisen lähteen torilla katsomassa kahdet elokuvat peräkkäin. Kun myöhäisleffa alkoi 21:15 olimme piilossa penkkien välissä. Ei näet välillä poistuttu lainkaan. Sitä paitsi, useimmat alkuillankin filmit olivatkin lapsilta kiellettyjä. Piti käydä Martta-tädiltä Vesiportinkadulta lainaamassa trendikkäät prillit ja korkokengät kiusallisten kysymysten uhallakin, ja meikata itsensä 18-kesäiseksi. 

 

Harmaassa helmikuun illassa olimme juuri suorittaneet onnistuneen operaation Torkkelinkadun poikki ja edettiin pensas pensaalta kohti Tuomiokirkon puistikkoa. Järkytys vaihtui hengenhädäksi, kun taaksemme ilmestyi sotilaspukuinen mieshenkilö, joka eteni meitä kohti noin 100 kilometrin tuntivauhtia ja hänen takanaan ratsupoliisi pistooliaan paukutellen. Ennen nähtyjä ja -näkemättömiä oikopolkuja pitkin syöksyttiin pää kolmantena jalkana porttikongiin … — joka onneksi sattui olemaan omamme. Juuri kun kädet täristen olimme räpläämässä lukkoa auki, syöksyi samaan pihaan se sotilaspukuinen. Laukaukset kajahtivat seinästä vasta, kun olimme sisäpuolella. Ei menty leffaan vähään aikaan.

 

Pommeja putoili taivaalta nyt – jo - ihan rutiininomaisesti noin joka kolmas yö. 

 

Matkanteko kotiin kuukausilomalle tai viikonlopuksi oli seikkailua sekin. Tälläsin itseni Papulan sillan pieleen odottelemaan sopivanmallista sotilasautoa, joka olisi matkalla Lempalaan (rintamalle) ja heittäisi minut Harsianmäkeen n. 2km:n kävelymatkan päähän. Kaikkiin puukaasuttajiin ei kuitenkaan kannattanut kiivetä, ne saattoivat jäädä jyrkän mäen puoliväliin Valkjärveä lähestyttäessä. Kenraalin kanttikupee olisi kyllä passannut, mutta sellaisia oli harvemmin liikkeellä. Kaikilla sotilasautoilla oli velvollisuus kuljettaa luvallisilla asioillaan liikkuvaa siviiliväestöä sotatoimialueella, jossa ei ollut järjestäytynyttä bussiliikennettä. Matkan pelottavin vaihe oli sen viimeinen osuus: kuutamokävely yksinäistä rantatietä pitkin, jossa jokainen oksan rasahdus ja varjon häivähdys sai mielikuvituksen vilkastumaan. Niitä desantteja oli yhä liikkeellä. Kotiin päästyä matkan rasitukset unohtuivat. Siellä äiti odotti piirakkavadin kera ja saatiin taas kaikki olla yhdessä.

 

KOTI LAPPEENRANTAAN

 

Kesällä 1943 muutimme Lappeenrantaan, jonne isä kutsuttiin Helkaman omistaman Saimaan Kone Oy:n toimitusjohtajaksi. Lehmusten kaupunki vehreine puistoineen viehätti meitä suuresti. Asuntomme sijaitsi liikehuoneiston vieressä Koulukadulla, aivan keskustassa. Iso 'pitsinen' kuisti puistonpuoleisella sivustalla oli mieluisin paikka, josta avautui upea näköala Saimaalle ja alas laivarantaan. 

 

Minusta oli nyt tulossa n e i t i. Kohta täyttäisin 15 vuotta ja siihen ikään liittyi ’työvelvollisuus’. Minulle se lankesi luonnostaan Saimaan Koneen tiskin taakse. Koulutuntien päätyttyä myin radioita, ompelukoneita ja polkupyöriä. Niitä ei tarvinnut pakkomyydä, koska ne olivat säännöstelyssä niin kuin monet muutkin tuotteet sota-aikaan. — Välillä harjoittelin isän konttorissa konekirjoitusta.

 

Taiteelliset harrastukset virisivät myös sinä talvena. Piirsin ja maalasin, kävin pianotunneilla vuoden tauon perästä ja luin Kirkkokadun kirjastosta hyllyrivin toisensa perästä. Talvella myös luistinrata oli ahkerassa käytössä. Lappeenranta on myös varuskuntakaupunki, joten pommeitta ei setvitty täälläkään. Lentokenttä ja kasarmialue muodostivat suosituimman kohteen, mutta räiskähti sieltä välillä meillekin. Öisin hiippailtiin vesitorniin pommisuojaan pimennettyjä katuja pitkin. Aika ajoin nukuttiin takit päällä ja saappaat jalassa paperilakanan päällä. Ja oltiin superväsyneitä! Koulussakin piti välillä kesken oppitunnin rynnätä pihalle kaivettuihin sirpalesuojiin.

 

Pääsiäisen alla äiti sairastui vakavasti flunssan jälkitautina saamaansa nesteelliseen keuhkopussin tulehdukseen. Kun ortodoksisen katedraalin kellot soittivat ylösnousemusjuhlaa, houraili äitikin pääsevänsä jo Taivaan kotiin. Mutta ei ollut vielä hänen aikansa. 

 

TAISTELUT KIIHTYVÄT

 

Keväällä Kannakselta aikoi taas kuulua levottomia uutisia. Asemasota oli päättynyt. Taistelut kiihtyivät siihen malliin, että Kannaksen kansan oli jätettävä jälleenrakennetut kotinsa ja lähdettävä taas mieron tielle. Neuvottelukontakti venäläisiin ei tuottanut tulosta. Kesäkuun 9. päivänä 1944 aloitti Neuvostoliitto 24 divisioonan ja valtavien tykistö-, panssari- ja lentojoukkojen voimin suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella, missä niitä vastassa oli 6 suomalaista divisioonaa. Suomalaisten etuasema murtui jo kesäkuun 10. päivänä ja Viipuri menetettiin 10 päivää myöhemmin. Lisävoimia tuotiin muilta rintamalohkoilta ja suomalaiset jännittivät itsensä äärimmilleen. Vaikeat taistelut jatkuivat Viipurinlahdella heinäkuun alussa ja Vuosalmella aina kuun puoliväliin saakka, jonka jälkeen tilanne Kannaksella rauhoittui.

 

Koulun päätteeksi olimme Seijan kanssa suunnitelleet yhtä ja toista kesäohjelmaa. Laivamatka Saimaalle näytti jäävän unelmaksi, sillä sota oli tullut liian lähelle. Viipurin suunnalta kuului lakkaamaton tykkien kumu, ja kadut täyttyivät väsyneistä Kannaksen evakoista. Karjalaumat tallasivat Valtakatua vesitornin suuntaan, missä niille oli järjestetty huoltopiste ja levon mahdollisuus.

 

JÄLLEEN EVAKKOTIELLE

 

Juhannuksen alla oli meidänkin vuoro lähteä, haikein mielin, autioituvasta kesäkaupungista. Isä oli saanut uuden kutsun ’armeijan harmaisiin’. Nyt tarvittiin sekä vanhat että nuoret viholaista pidättelemään. Istuttiin iltakymmeneitä Lappeenrannan asemalla täpötäydessä junavaunussa odottamassa liikkeellelähtöä. Mitään ei tapahtunut, vaikka kuinka kiukuttelimme. Kun lopulta pääsimme liikkeelle ja pari asemanväliä matkustettuamme näimme liekkimerenä roihuavat junavaunut, olimme aivan vaiti. Meidät oli näin estetty joutumasta pommisateeseen, - siitä viivytys.

 

Tällä kertaa päädyimme Keuruun kautta Jämsään, kansakoulun lattialle yhteismajoitukseen! Tämä oli vanhan kertausta ja sujuikin jo paljon paremmin. Ellei suorastaan voitu puhua pehmeästä laskusta, ainakin paremmin kontrolloidusta. "Ei ne karjalaiset ihan niin paskasia olleetkaan eivätkä kenties ihan tahallaan tulleetkaan tänne meitä rääkkäämään", arveltiin varovaisesti.

 

”Ilo pintaa vaik syvän märkänis!" usutteli karjalaiseukko heimolaisiaan. Siitä alkoi rauhanomainen rinnakkaiselo rakentua, rikastuttaen kumpaakin osapuolta tulevien vuosikymmenien saatossa. Erilaisuutta alettiin sietää ja ennakkoluulot hälvenivät. Karjalanpiirakka löysi tiensä hämäläiskeittiöön eikä lipeäkala ole enää tuntematon karjalaisperheen joulupöydässä. 

 

KALLIS RAUHA

 

Sotakin päättyi aikanaan. Viimeisten uhrien joukossa oli Keijo-serkku, jonka nuori elämä vaadittiin vapautemme lunnaiksi Ayräpään kiivaissa taisteluissa heinäkuun viidentenä. Välirauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19.9.1944 ja se vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksella vuonna 1947. Sota oli niittänyt kallista viljaa. Henkensä menettäneitä oli yhteensä lähes 90.000. Sadat tuhannet haavoittuneet, lesket ja orvot saivat kantaakseen sodan jälkimainingit harteillaan. Me menetimme kotimme toistamiseen, - raskaat ovat rajan kirot!

 

Kotirannoille voimme palata vain turistimatkoilla - ja muistoissamme …

 

VALKJÄRVI kaunis!

Muistoisen herttaisen mulle

sä jättänyt olet.

Heimolles karkoitetulle

uljaan uskosi

suoria so'ista kerran

kruunatuin seppelein

johdolla Taivahan Herran.

- Antti Lemmetty -
 

Muutamien kohdalla evakkotie yhä jatkuu. He eivät ole löytäneet pysyvää olotilaa mistään. Olen yksi heistä, mutta ei se minua huoleta. Olen lukenut Raamatusta Hebrealaiskirjeen 13. luvusta:

 

”Sillä ei ole meillä täällä

pysyväistä kaupunkia,

vaan TULEVAISTA me etsimme."

 

Ja etsivä löytää!

 

Onnea löytöretkillenne.

Teitä siunaten,

 

Sevillassa 12.6.1995

 

Anna Borg