UOSUKAISTEN SUKUSEURA RY

 

Uosukaisen sukuseura ry.

Kiveriönkatu 3 as 19, 15140 Lahti

040-744 9335 
uosukainen.terttu(at)gmail.com

Sukukirja ja Sukututkimus

Tarmo Haarala

Wilhelm Schildtin katu 11 B 36, 40740 Jyväskylä

050-587 4162

tarmo.haarala(at)pp.inet.fi

OTA YHTEYTTÄ

 

Onko sinulla idea sukuseuran toiminnan tai kotisivujen kehittämiseksi? Haluaisitko olla mukana sukuseuran kehittämisessä tai päivittää yhteystietosi, kysyä jotakin tai antaa palautetta? Ole meihin yhdessä ja lähetä viesti alla olevalla lomakkeella.

 

Jos haluat lähettää valokuvia tai muuta materiaalia sukututkimukseen, lähetä oma sähköpostiviestisi osoitteeseen tarmo.haarala(at)pp.inet.fi.

Copyright © Uosukaisten sukuseura ry 2020

LUKU 3

Takaisin kotiin

SOTA JA TOIVEIKKUUS

Tilanne kiristyi maassamme myös poliittisesti. Kesäkuussa alettiin mobilisoida reserviläisiä aseisiin. Isä ja Vilho saivat määräyksen ilmoittautua palvelukseen Nokian patteristoon. Runsas vuosi oli vasta kulunut talvisodan päättymisestä, kun jo uudelleen piti aseisiin tarttua. Jatkosotaan valmistauduttiin. Keskellä kauneinta kesää sota alkoikin tuoden mukanaan kärsimystä, puutetta ja tuskaa. Meihin karjalaisiin sota toi myös toiveikkuutta, että pääsisimme palaamaan kotiseudullemme.

 

Sodan mielekkyydestä, kestosta ja tavoitteista oli ihmisillä paljolti erilaisia näkemyksiä. Tästä esimerkkinä isän ja Vuorelan isännän keskustelu tilanteessa, kun isä oli reppuineen lähdössä Nokian asemalle, mistä kuljetus tuntemattomaan päämäärään alkoi. Sulo lohdutteli lähtevää, että ei se ole kuin kahden viikon reissu, kun ryssät on lyöty ja ajettu kauas Uralin taakse. Isä rohkeni epäillä tätä salamasodan teoriaa ja esitti mielipiteenään, että jos käykin niin, että kun kaksi vuotta on sodittu, tullaan hävinneinä takaisin, niin mikä on maamme kohtalo silloin. Historia tietää kertoa miten kävi.

Isän ja Vilho-sedän lähdettyä jatkui elämämme Vuorelassa arkisin askarein. Hevosemme jäi ajoon myllytyömaalle. Entinen kotikyläläinen, Lappalaisen Juho, ryhtyi jatkamaan isältä kesken jäänyttä työtä. Hän asui Nokian keskustassa, joten minun tehtäväkseni tuli viedä Kero-tamma aamuisin kello seitsemään Lappalaiselle ja hakea illalla neljältä pois. Hevosen ruuan hankkimisesta tuli myös lisäaskare. Ratavartija Mäki asui naapurina ja antoi luvan niittää ratapenkereiltä heinää. Päivittäin äidin ja mummon kanssa niitimme hevoselle yöksi ja seuraavaksi päiväksi eväät. Näin jatkui pitkälle syksyyn.

KOTIRINTAMAN ARKEA

Koulunkäyntikin alkoi, mutta siitä huolimatta minun piti hoitaa hevoshommani. Aamulla ennen kouluunlähtöä piti viedä hevonen Nokialle ja illalla hakea pois. Nokialla saatiin kokea myös oikeaa sodan tuntua, sillä täällä koettiin yksi sodan ensimmäisistä ilmapommituksista. Tehtaat olivat ilmeisesti maaleina, mutta suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Koskenmäkeen, kartanon pelloille pääosin pommit osuivat. Poikajoukolla kävimme heti tuoreeltaan katsomassa tihutyön jälkeä. Räjähteistä lähtenyt haju leijui vielä ilmassa pommien tekemien kuoppien lähistöllä.

Vuorelan lähelle, metsässä olevalle korkealle kalliolle rakennettiin näkötorni. Torniin sijoitettiin ilmavalvonta-asema, jota lotat hoitivat. Valvontaa suoritettiin ympäri vuorokauden. Puhelimella viestitettiin havainnoista ilmavalvontakeskukseen. Siuronkosken rautatiesillalle asetettiin myös vartiointi. Pääasiassa sotilaspojat hoitivat tämän tehtävän.

Sodan vuoksi huononi elintarviketilanne kautta maan. Kaikki välttämättömät tarvikkeet olivat säännösteltyjä. Elettiin kortti- ja ostolupa-aikaa. Mekin kävimme usein Nokian myllyltä ostamassa niin sanottuja lattiajauhoja (pölyjauhoja) lehmille ja hevosille apetarpeiksi. Leipäjauhoja kävimme äidin kanssa kerran hakemassa Tottijärven Jokipohjasta saakka. Entisen naapurimme, Filemon Koirasen, perhe asui siellä Laukon kartanon sivutilalla. Heillä oli ollut jonkin verran viljaa kasvamassa. Saimme ostaa heiltä jauhoja, ja kyllä oli mielemme hyvä, kun nyytteinemme pyöräilimme kotia kohti. Leipä- ja puuroaineita oli nyt pitkäksi aikaa eteenpäin.

Saviojalta Käpin Tahvon perhe oli asumassa Siuron työväentalon tiloissa. Kävimme useasti toistemme luona kyläilemässä. Heillä oli samanikäisiä lapsia, joten yhteiset harrastukset luontuivat hyvin. Kävimme uimassa, kalastimme ja pelasimme pallopelejä. Siinä aivan lähellä olevassa Ruutanalammessa oli hyvä uimapaikka, jossa usein kävimme.

Kesä eteni vinhaa vauhtia kohti syksyä. Sotasavotta suomalaisten osalta edistyi toivotulla tavalla. Isä piti kirjeitse yhteyttä meihin. Helmi-täti joutui myös lottakomennukselle sotatoimialueelle. Hän ryhmänsä kanssa oli ensimmäisiä, jotka pääsivät Sakkolan alueelle sodan jälkiä siivoamaan. Koulut aloittivat lukukautensa. Penttilän kouluun johti meidänkin opintiemme. Pirkko aloitti alakoulun ensimmäisen luokan, Matti ja minä olimme jo konkareita opiskelun suhteen. Yläkoulun opettajina olivat Liisa Lepo ja Ville Holmila. Siirtoväen asiainhoitajana Nokialla oli poliisimies Reino Vira. Apuna hänellä oli vaimonsa Elvi. He olivat erittäin ystävällisiä ja palvelualttiita ihmisiä, kuin luotu tätä vaikeaa tehtävää varten. Kaikessa yrittivät parhaansa meidän evakkojen elämisen järjestämiseksi oikeille raiteille.

TAKAISIN KARJALAAN

Sotatoimet Karjalassa jatkuivat. Meidänkin kotikontumme vallattiin takaisin. Odotimme jännittyneinä hetkeä, jolloin pääsisimme palaamaan Kiviniemeen. Isä oli päässyt rintamalta käymään kotipaikalla ja kirjoitti meille lohduttomista näkymistä. Kaikki rakennukset olivat raunioina, ei edes kellarin katos ollut säästynyt. Pellot sentään olivat entisellään. Suurimmalta osalta olivat olleet viljelemättä ja heinä tekemättä. Myöhemmin syksyllä isä ja Vilho-setä kävivät yhdessä Kiviniemessä selvittelemässä paluumahdollisuuksiamme. Jokisuussa oli jäänyt ehjäksi Ahlströmin työnjohtajan rakennukset. Näihin tiloihin saisimme tulla asumaan siksi aikaa, kun saisimme rakennettua itsellemme asunnon.

 

Marraskuussa isä sai lomaa perheen muuttamista varten. Tarvittavat lupapaperit järjestyivät ja vaunu Nokian asemalle eläimiä ja tavaroita varten. Marraskuun alkupuolella oli sinä vuonna täysin talviset olosuhteet, oli pakkasta ja lunta. Rekipelillä tuotiin muuttokuormat asemalle. Eläimiä oli kaksi hevosta, kaksi lehmää ja sian tallikka. Muuta tavaraa ja rehuja oli vähänlaisesti. Äiti ja isä lähtivät eläimien mukana, mummo ja me lapset matkustajajunalla. Määränpäänämme oli Valkjärven asema. Kiviniemeen ei päässyt junalla, kun venäläiset olivat rikkoneet radan. Kiskot ja pölkyt olivat yhtenä mylläkkänä.

Junamatka Tampereelta Valkjärvelle sujui kommelluksitta. Vaunut olivat tupaten täynnä lomilta palaavia sotilaita. Ahtaus oli valtava, mikä teki matkasta tosi tukalan. Lattialla penkkien allakin oli matkaajia. Pirkon ja Maija-Liisan sotilaat nostivat tavarahyllylle, mistä he saivat nukkumatilan. Leveällä leijonavyöllä köytettiin kiinni, etteivät päässeet putoamaan.

Lohduton oli näkymä, kun saavuttiin Viipuriin. Asema oli yhtenä tiilikasana. Sodan hävityksen jäljet olivat nähtävissä kaikessa karmeudessaan. Venäläisiä sotavankeja oli raivaustöissä asema-alueella. Ruskeissa mantteleissaan he erottuivat suomalaisista sotilaista. Ankea oli tunnelma. Kaikki harmaata. Vangit, sotilaat, mustuneet rauniot ja kaiken yllä pilvipoutaisen marraskuisen päivän hämäryys. Viipurissa jouduimme vaihtamaan Valkjärvelle lähtevään junaan. Tämä juna ei ollut enää niin täpötäysi kuin Viipuriin saakka tultaessa. Suurin osa sotilaista jatkoi sillä junalla Raivolan suuntaan.

Helmi-täti oli Valkjärven kasarmilla majailevan linnoituspataljoonan muonituslottaryhmän vanhimpana. Hän tiesi tulostamme ja oli asemalla vastassa, kun junamme sinne saapui. Olli kysellyt meille kyydinkin valmiiksi Kiviniemeen lähtevään lomalaiskuljetukseen varattuun autoon. Mitään siviililiikennöintiä ei tuolloin tällä niin sanotulla sotatoimialueella ollut, joten kaikki toiminta tapahtui armeijan organisaation toimesta. Oli iltahämärä, kun saavuimme Kiviniemeen. Jäimme autosta Jokisuuhun menevän tien risteyksessä. Siitä kävelimme melkein umpihangessa majapaikkaamme.

PERILLÄ JOKISUUSSA

 

Päästyämme perille oli vastassa kylmä, autio talo. Kaiken lisäksi sisällä oli kamala haju. Edellisten asukkaiden jättämän ominaishajun (ryssän hajun) lisäksi oli kamala rikin haju. Tämä johtui siitä, kun talossa käynyt siivousryhmä oli hävittänyt syöpäläisiä polttamalla sisällä rikkiä. Astiat, joissa tätä pahanhajuista ainetta oli poltettu, olivat vielä huoneissa.

 

Ei siinä kauhistelu auttanut, vaan taloksi piti ryhtyä. Meillä ei ollut mitään valolaitteita ja yö oli vastassa. Tulitikkuja oli, ja onneksemme sisälle oli varattu kuivia klapeja, että saimme viriteltyä hellaan ja uuneihin tulet. Lumesta sulatimme vettä, josta saimme keittää teetä, ja onneksi matkaa varten oli varattu niin paljon evästä, ettei nälkä päässyt yllättämään. Mummo lohkoi kuivasta laudanpätkästä päreitä puukon kanssa. Niistä saimme valoainesta välttämättömimpään tarpeeseen. Vanhaan rikinpolttovatiin toimme pihalta lunta ja sen yläpuolella pärettä poltettiin varoen, ettei tulipaloa olisi päässyt syttymään. Pitkä ja kylmänkalsea oli ensimmäinen yö, jonka Jokisuussa vietimme. Täytyy myöntää, että kyllä meitä aika tavalla jännitti ja pelottikin sinä yönä. Mummo oli rautahermoinen ja aina rauhallinen luonteeltaan. Häneen turvauduimme. Maija-Liisakin, vaikka oli vasta kolmen vuoden ikäinen, sopeutui tähän erittäin poikkeukselliseen tilanteeseen rauhallisesti. Ei kiukuteltu eikä itketty, vaikka ei kunnolla nukkumaan päästykään. Kaikki vaatteet yllämme vietimme yön uunin vierustalla lattialla. Lähes kaksi vuotta kestänyt odotus päästä takaisin Karjalaan oli nyt toteutunut. Vastoinkäymisistä huolimatta olo tuntui hyvältä. Niin vanhat kuin nuoret uskoimme uuden ajan koittavan sodan runtelemaan kotikyläämme.

Äiti ja isä tulivat eläinten ja tavarakuorman kanssa Jokisuuhun jo seuraavan päivän iltana. Tulo Valkjärvelle oli ollut odotettua nopeampi, kun heidän vaununsa oli Tampereella liitetty kuljetusjunaan, joka toi armeijan huoltotarvikkeita Kannaksen joukoille. Näin olimme jälleen yhdessä koolla. Alkoi asettuminen taloksi. Isällä oli vielä muutama päivä lomaa jäljellä. Kunnostimme paikkoja, erityisesti navettatiloja eläimille. Polttopuita piti myös hankkia. Niitä saimme Vuoksen rannassa olevalta metsäpalstalta, joka oli sodan aikana palanut. Näistä pystyynkuivuneista puista saimme kelvollisia polttopuita. Naisväellä oli kova työ saada talo siivotuksi ja järjestetyksi asuttavaan kuntoon.

MYRKYTETTY KAIVO

Venäläiset olivat tehneet sisätilojen osalta omia ratkaisuja. Tupakeittiö oli väliseinällä jaettu kolmeksi huoneeksi ja ullakolle oli tehty yksi asuinhuone. Asuintiloina meillä oli keittiön se osa, jossa oli hella ja uuni, sekä kaksi kamaria. Sauna oli myös säilynyt sodan tuhoilta, joten elämä alkoi taas tuntua luonnikkaalta. Sauna olikin ahkerassa käytössä, sillä sitä lämmittivät ja siellä kylpivät paljolti Kiviniemeen majoitetut pioneerikomppanian miehet, jotka olivat rakentamassa siltoja kosken yli, samoin Aleksandrowin pellolla olevan ilmatorjuntapatterin sotilaat. Kummassakin porukassa oli yksi tuttu mies: pioneereissa mestarihiihtäjä, Salpausselän sankari Matti Lähde (mummo oli talvisodan aikana asunut hänen kotonaan evakkona) ja ilmatorjuntapatterissa oli naapuri, Käpin Eero. He kävivät molemmat vapaa-aikanaan myös auttamassa meitä miehistä apua tarvitsevissa hommissa. Eero toi meille heti alkajaisiksi sotilaskiväärin ja patruunoita ja sanoi, että se voi olla välttämätön turva niissä oloissa. Emme onneksemme kertaakaan sitä tarvinneet.

Elämää Jokisuussa hankaloitti, kun emme saaneet käyttää kaivoa veden ottamiseen. Sen kansi oli tiukasti naulattu kiinni ja varustettu kieltotaululla, ettei vettä saisi käyttää ihmisille eikä eläimille. Ei ollut viranomaisten toimesta tarkistettu veden laatua, kun pelkäsivät, että kaivo on myrkytetty. Meidän piti ottaa kaikki vesi läheisestä Saijanjoesta. Virtaava vesi oli kuulemma kelvollista. Talvikausi 1941-1942 oli erittäin kylmä, mistä johtui, että veden rahtaus oli tosi hankalaa. Avanto oli aina jäässä ja astiat ja kelkat jäisinä, mutta määräys ja kielto estivät pihapiirissä olevan kaivon hyväksikäytön.

 

Tätä riesaa kesti maaliskuun loppupuolelle saakka. Olimme Matin kanssa eräänä päivänä hiihtämässä joen jäällä. Aurinko oli sulattanut jo pälviä rantaäyräisiin. Niin sanotun Vanhanrannan uimapaikan lähellä teimme löydön. Kaatuneen venäläisen sotilaan ruumis oli siinä rannassa siten, että toinen puoli oli jään alla joessa ja toinen puoli rannassa. Kun palasimme kotiin ja kerroimme äidille löydöstämme, alkoi tapahtua. Oliko totta, että koko talven olimme juoneet ryssän raadolla höystettyä vettä. Jo pelkkä ajatus sai äidin voimaan pahoin. Syntyi päätös, että enää ei haeta joesta ämpärillistäkään vettä, vaan puhdistetaan kaivo. Mursimme kannen auki ja aloimme tyhjentää kaivoa vedestä. Teimme perusteellista työtä. Ennen pitkää saimme työn valmiiksi. Annoimme valua kaivoon uutta vettä ja tyhjensimme vielä kahteen kertaan veden ja pohjahiekkaakin poistimme. Olimme varmoja, että mikäli myrkkyjä oli niin kyllä ne nyt ovat pois. Tästä hetkestä alkaen joimme hyvää kaivovettä.
 

ELÄMÄ PALAA KIVINIEMEEN


Talven aikana saimme seuraksemme asumaan Hyyrysen Emman ja Roosin Eban. Emma otti asunnokseen ullakkohuoneen ja Ebba asui meidän kanssamme samassa ruokakunnassa. Vähissä olivat asukkaat Kiviniemessä sinä talvena. Meidän jokisuulaisten lisäksi kosken eteläpuolella olivat vain Filemon Koirasen, Jooseppi, Matti ja Hilma Suokkaan perheet sekä kevättalvella tullut Antti Nuoran perhe. Nämä kaikki asuivat Nuoralla, joka oli säästynyt polttamiselta. Oli siellä ahtautta, kun viisi perhettä samassa talossa asusti. Koiraset tosin pääsivät muuttamaan oman katon alle. Heidän tiilestä tehty navettansa oli säilynyt melko ehjänä, ja niinpä he kunnostivat näihin tiloihin itselleen asunnon.

Eläinten ruuan saanti oli hankalaa. Työvelvolliset ja sotavangit olivat syksyllä niittäneet ja laittaneet seipäälle venäläisiltä jäänyttä kauraa. Saimme kunnan esikunnasta lupatodistuksia, joilla voimme hakea Petäjärven niityltä näitä rehuksi. Muuta korsirehua ei sinä talvena ollutkaan. Kyllä niillä eläimet toimeen tulivat. Kuivikkeena käytettiin havusilppua ja keväämmällä, hankikantosten aikaan niitettiin Vuoksen ranta-alueelta järvikortetta. Lisäruokaa eläimille saimme sotilaiden ruoantähteistä. Perunan- ja lantunkuoret olivat arvokas lisä. Lehmille saimme väkirehuksi venäläisiltä jäänyttä auringonkukkakakkua, joka oli pakattu isokokoisiin pyöreisiin levyihin. Niitä paloittelimme ja liottelimme lehmille. Kevään edistyessä annoimme lehmille syötäväksi koivun varpuja.

 

Talvella meitä kohtasi ikävä onnettomuus. Porsas, jonka toimme Nokialta, oli kasvanut hyvin ja oli jo lähes lahtikokoinen, kun se sairastui sikaruusuun. Eläinlääkäriä ja lääkkeitä ei niissä oloissa ollut saatavissa ja niin sikamme kuoli. Särpimeksi perheelle suunniteltu ruoan lisä jouduttiin keittämään saippuaksi. Mummon kanssa perkasimme ja paloittelimme possun. Lipeäkiveä saimme ostaa Kasarmilaan perustetusta Sakkolan Osuuskaupan myymälästä. Saunan muuripadassa mummo keitti saippuan ja hyvää pesuainetta siitä tulikin. Katkeralta vain tuntui, kun ajattelimme, miten tarpeen olisi sikamme ollut täydentämään ruokavarastojamme.

Sotilailta saimme vaihtaa maidolla näkkileipää, joka useammassa tapauksessa oli niin sanottua "pommin kestävää", kovaa ja hapanta. Perunoita kävimme kaivamassa lumen alta pellosta. Sinä talvena ei maassa ollut routaa ollenkaan. Kun lokakuussa satoi runsaasti lunta joka ei sulanut pois, maa ei jäätynyt. Röykkylässä oli venäläisillä ollut isot alat istutettuna perunaa, joka oli jäänyt syksyllä kaivamatta. Sieltä kävimme mekin perunat kaivamassa. Hankalan työn takana nämä herkut olivat. Ensin piti lapioida yli puolimetrinen hanki ja sitten vasta pääsi maahan ja perunoihin käsiksi. Perunat eivät olleet jäätyneitä, mutta maultaan ne olivat makean imeliä, hyviä kumminkin. Kevään edistyessä paljastui meidän omastakin pellostamme perunamaa. Sen olemassaolosta emme tienneet ennen kuin lumi suli. Turhaan olimme Röykkylästä asti perunoita saalistaneet.

SA-Kuva

UOSUKAISET EVAKKOTIELLÄ