SA-Kuva

UOSUKAISET EVAKKOTIELLÄ

LUKU 4

Jälleenrakennus

MIINAKENTTÄ

Kevään edistyessä paljastuivat hangen alta sodan jättämät jäljet: romua ja raatoja. Aivan lähellä asuinpaikkaamme, Raudun ja Valkjärven tien risteyksessä oli tuhotun hyökkäysvaunun jäännökset ja hevosen raato. Piistorin haassa lähellä Saijanjokea oli toisen panssarivaunun sota päättynyt. Korsuja, pesäkkeitä ja erilaisia estekaivantoja oli laajoilla alueilla, samoin aseita ja ammuksia, joita ei ollut ehditty ennen talven tuloa koota pois. Ihan sattumalta löysimme laajan miinakentän aivan Jokisuun läheltä. Saijanjoen rannasta Vaalimonlahden ranta-alueen käsittävä kaistale sisälsi tuhansia miinoja. Matti, Koirasen Mauno ja minä lähdimme eräänä aamuna hiihtämään Vuokselle. Päästyämme joen yli oli rantaäyräässä sulaa maata jo iso alue. Siinä kiivetessä huomasin maassa olevan vihertävän värisen rasian. Huusin Maunolle ja Matille, että löysin hyvän kynäpenaalin ja tartuin siihen ottaakseni sen itselleni. Rasia oli pohjastaan jäätynyt kiinni maahan, ja kun yritin sitä nostaa, sen kansi aukeni ja minulle selvisi, millaisesta kynäpenaalista oli kyse. Olin avannut polkumiinan kannen. Vanerisesta rasiasta paljastui kaksi trotyylikappaletta ja metallinen sytytin. Jos olisin painanut kantta alaspäin, en varmasti olisi näitä aikoja muistelemassa. Varovaisesti tulojälkiä seuraten palasimme kotiin.

Kerroimme löydöstämme ja tulimme siihen ajatukseen, että tästä pitää tehdä ilmoitus pioneereille, jotka työskentelivät kosken siltojen korjaustöissä. Niinpä lähdimmekin kolmistaan löydöstämme kertomaan. Tavoitimme osaston päällikön, nuoren luutnantin, jolle kerroimme asiamme. Hän suhtautui kovin epäilevästi havaintomme todenperäisyyteen: "Poikien mielikuvituksen tuotetta, mutta lähdetään katsomaan." Meidät istutettiin auton takapenkille, luutnantti otti yhden pioneerin mukaansa ja niin matkasimme Jokisuuhun. Siitä kävelimme talvista vedenhakupolkuamme pitkin joelle ja jään yli rasian löytöpaikalle. Osoitin luutnantille kulottuneessa ruohikossa olevaa avonaista "kynäpenaaliani", jonka sisältö oli näkyvissä. "Sehän on polkumiina ja täysin toimintakunnossa", totesi asiantuntijamme. Ylimielisyys katosi miehen olemuksesta ja varovaisuus tuli esille, kun yritimme tulojälkiämme tarkasti seuraten palata alueelta pois. Hän kielsi meitä menemästä enää tuolle alueelle. Kävi kertomassa vielä äidillekin vaaroista, joita miinat aiheuttavat. Vielä samana päivänä sotilaat toivat alueelle miinakentästä tiedottavia varoitustauluja. Kevään tullen lumien sulettua pioneerit raivasivat tämän Saijanjoen - Vaalimonlahden ranta-alueen. Sieltä löytyi tuhansia miinoja. Miinoista aiheutuvia vahinkoja ei sattunut purkutöissä oleville pioneereille eikä meille siviileillekään, jotka asuimme aivan läheisyydessä.

Venäläiset olivat perääntyessään käyttäneet Kannaksella myös vesiteitä. Niinpä Vuoksea pitkin oli tultu itää kohti veneillä ja hinaajilla proomuja vetäen. Yksi A. Ahlströmin Pölläkkälän sahan hinaajista oli ajettu Saijanjoen suistoon matalikolle ja hylätty siihen. Syksyn ja talven aikana sen avonaiseen ruumaan oli kertynyt melkoinen määrä vettä. Kesällä 1942 alkoi Kannaksella elpyä elinkeinotoiminta. Myös Pölläkkälän saha aloitti sahaustoiminnan. Hinaajatkin tarvittiin jälleen rauhanajan tehtäviin. Ahlströmin piiriesimies tuli meille ja pyysi meitä poikia tyhjentämään siinä lähellä matalikolla olevan hinaajan vesilastin. Tyhjänä se olisi helpompi irrottaa ja hinata sitten korjattavaksi. Suostuimme puuhaan. Monta päivää kävimme Matin kanssa ämpärillä vettä tyhjentämässä ennen kuin urakka tuli tehdyksi. Hyvän palkankin saimme työstämme, ja hinaaja saatiin irrotetuksi ja viedyksi telakalle.

RADIOPROPAGANDISTI TILTU

Kevät toi meidän lasten elämään uusia ulottuvuuksia ja jännitteitä. Sodan jäljet paljastuivat lumen alta kaikessa alastomuudessaan. Kiersimme lähiympäristössä tutkimassa korsuja ja pesäkkeitä. Oli jännittävää työntyä hämärään korsuun, missä juuri kukaan ei ollut käynyt vihollisen lähdön jälkeen. Monenlaista "sotasaalista" korjasimme varastoihimme näiltä retkiltä. Aseet ja ammukset muodostivat pääosan saaliistamme, mutta löytyi sieltä myös tarvikkeita kotikäyttöön kuten ämpäreitä, kattiloita, pesuvateja ym., joista silloin niissä oloissa oli ankara puute.

Taistelujen jäljiltä oli muun materiaalin lisäksi saatu saaliiksi paljon hevosia. Ne oli koottu isoina erinä hoitoon Petäjärvelle ja Röykkylään. "Puskaradion" kautta levisi tieto, että näitä sotasaalishevosia myydään paikallisille asukkaille työhevosiksi. Niitä tarvittaisiin kipeästi kevään peltotöitä varten. Isä kävi lomareissullaan tiedustelemassa asiaa kunnan esikunnasta ja saikin ostoluvan yhden hevosen hankkimista varten. Saman tien lähdimme isän kanssa tutustumaan myytäviin eläimiin Petäjärvelle. Teimme matkaa kevätsohjoisessa kelissä hevoskyydillä. Kuljimme niin sanottua yläkankaan tietä Aleksandrowin maksimoihin saakka ja siitä metsän poikki Petäjärven niittyjen reunaan kohti Raaskan taloa, missä hevosia säilytettiin. Tältä tieltä haarautui metsässä selvä ajoura, jota pitkin oli autoilla kuljettu.

Huomiomme kiinnittyi jälkien varressa näkyviin laatikkokasoihin. Isä käänsi Kero-tamman tuolle uralle ja lähdimme tutustumaan lähemmin näkemäämme. Siinä metsän keskellä paljastui venäläisten jättämä naamioitu ammusvarasto. Pääasiassa siellä oli tykistön ja kranaatinheittimen ammuksia, mutta myös runsaasti muita ampumatarvikkeita. Useista autokuormista oli kyse. Tämän keskeytyksen jälkeen jatkoimme matkantekoa ja tulimme Raaskalle, josta niitä hevosia löytyi. Iso navetta ja vielä kujamaakin (navetan yhteydessä oleva lato) oli täynnä hevosia. Oli erivärisiä, jopa kirjavia, erikokoisia ja -rotuisia. Edvard Raaska oli hevosista vastaava hoitaja. Isän esitettyä hänelle ostoluvan, saimme valita laumasta mieleisemme. Vaikean rehutilanteen vuoksi hevoset olivat laihoja, takkukarvaisia ja hyvin apaattisia. Kaviot olivat hoitamattomia ja hevoset liikunnan puutteen vuoksi voimattomia.

Isä valitsi joukosta meille mustajouhisen raudikkotamman. Ikä määriteltiin hampaiden perusteella neljäksi vuodeksi. Se oli pienikokoinen, noin 145 cm korkea. Vaikutti kaikin puolin terveeltä, hyväluonteiselta ja kuivajalkaiselta hevoselta. Siitä vain päitset päähän ja lähdimme kohti Kiviniemeä. Matka ei ollut kovin pitkä, ehkä noin kuusi kilometriä, mutta sillä kelillä se oli melkein liikaa hevosparalle, jonka kunto oli heikko. Selvisimme kunnialla kotiin.

Ensitöikseen isä vuoli siltä kaviot. Kyllä niissä olikin muotoilemista, kun edellisestä hoitokerrasta oli taitanut kulua aikaa lähes vuosi. Piti hevoselle nimikin saada. Venäjän miehen antamasta nimestä meillä ei ollut tietoa ja tuskin olisimme sitä edes osanneet lausua. Niinpä se sai nimekseen Tiltu, senaikaisen tunnetun radiopropagandistin mukaan. Tiltu suhtautui hyvin luottavaisesti suomalaisiin lajitovereihinsa Keroon ja Korvikkeeseen. Kotiutui meille ja saatuaan riittävästi ravintoa kuntoutui niin, että toukotöissä se oli jo hyvänä apuna. Tiltu palveli meitä uskollisesti koko sota-ajan. Siitä ammusvarastosta, jonka Tiltun hakumatkalla löysimme, kävi isä ilmoittamassa Kiviniemessä majailevalle armeijan osastolle. Tarvikkeet rahdattiin sieltä turvallisempaan paikkaan, ja luultavasti ne lähtivät tulisina terveisinä sodan jatkuessa valmistajilleen takaisin.

LASTEN VAPAUS

Talvikausi 1941-42 oli meille Kiviniemen ja Vaalimon kylän lapsille tosi vapauden aikaa. Koululaitos ei toiminut eikä ollut muutakaan sellaista toimintoa, joka olisi rajoittanut ajankäyttöamme. Hiihtäminen ja mäenlasku muodostivat pääosin harrastuksemme. Ainoan kulttuuriannin tarjosi radio. Senkin toiminta oli hyvin rajallista. Sodassa olivat sähköjohdot tuhoutuneet ja näin ollen virtaa ei ollut saatavissa. Akkuvirralla toimivan radion kuuntelua piti säästeliäästi harrastaa. Postin kulku oli satunnaista. Kasarmilassa toimi palvelupiste ja sieltä piti käydä hakemassa lähetykset. Sanomalehtiä ei meille tullut lainkaan, mutta kirjeitä joskus. Minulla oli kirjeenvaihtotoverina Nokialta koulukaveri Borgeströmin Jyri Veikko. Isälle ja Vilho-sedällekin tuli joskus kirjoitettua.

Me lapset perustimme oman kirjekerhon. Tehtiin postilaatikko ja se sijoitettiin Pola-ahon laitaan salaiseen paikkaan, jonka vain kerholaiset tiesivät. Viikon välein kävimme sitten laatikon avaamassa ja kirjeet jaettiin. Tätä toimintaa jatkettiin koko kevätkauden, mutta kesän koittaessa innostus laantui, kun uudet kesäiset leikit veivät meidät pyörteisiinsä. Koirasen Annikki, Marja ja Mauno, Roosin Ebba, Mustamon Pekka ja meidän Pirkko ja Matti sekä minä itse olimme kirjetoiminnan ydinjoukko.

JÄLLEENRAKENNUKSEN INTOA

Kevät toi tullessaan uudet haasteet. Leikit saivat jäädä vähemmälle ja työtehtävät astuivat sijaan. Peltoja piti saada kylvökuntoon, piti opetella kyntämään. Matti rupesi ajomieheksi ohjaksiin ja minä kävin auran kurkiin. Raskas liikuteltava se Fiskarsin kymppi 12-vuotiaalle pojalle oli, mutta yritettävä oli. Ihmeen paljon me saimme aikaiseksi, kun ottaa tekijöiden taidot ja voimavarat huomioon. Kero ja Tiltu olivat hyvä parivaljakko, ja kivettömät pellot muodostivat hyvät olosuhteet opetella tätä jaloa taitoa. Päivä päivältä "töngitty" pellonala lisääntyi, ja kun isä pääsi viljelyslomalle, joudutti tekemämme kyntö suuresti kylvötöitä. Kunnantoimiston kautta välitettiin siementavaraa ja vähäisiä määriä apulantoja. Alueittain oli valittu viljelytöistä vastaavat viljelypäälliköt, jotka hoitivat käytännön järjestelyt. Myös sotilaat ja sotavangit oli organisoitu mahdollisuuksien mukaan osallistumaan toukotöihin. Kiviniemessä tulivat toukotyöt tehdyiksi ajallaan. Erittäin suotuisat ilmat olivat osaltaan edistämässä töiden joutumista.

Kevään aikana lisääntyi kylän asukasmäärä suuresti, sillä monet perheet palasivat kotikonnuilleen. Ihmisten kesken kanssakäynti ja vuorovaikutus lisääntyi. Sodan jatkumisesta huolimatta elämä alkoi vähin erin palautua normaaliksi. Yhteistä kaikille oli kova into työntekoon pelloilla ja rakentamiseen. Tulevan talven varalle piti rakentaa asuntoja ihmisille ja karjasuojia eläimille. Niinpä meilläkin alettiin heti toukotöiden päätyttyä rakentaa saunarakennusta Saijanjoen rantaan. Siitä tuli vähän suurempi kuin normaalisti olisi saunaksi tarvittu, sillä näin siitä saatiin samalla asuintilaa. Navetan rakentamista varten tarvittiin soraa. Se oli suunniteltu tehtäväksi sementtitilistä.

Serkkuni Erkki Uosukainen tuli meille kesätöihin heti koulun loputtua ja hänen kanssaan aloitimme soranajon. Kilpa-ajoradan takana olevasta sorakuopasta sitä kahdella hevosella ajoimme kasalle alapihalle lähelle rakennuspaikkaa. Tiiliä tarvittiin 18 000 kappaletta, joten soran tarve oli melkoinen. Ennen heinätöitä oli tiilisavotta saatu päätökseen ja Kuparisen miehet Petäjärveltä tekivät navetan seinien muuraustyön. Rakennuksen puutöitä tekemään saatiin Rautuun sijoitetusta joukko-osastosta kaksi ammattitaitoista kirvesmiestä. Turun suunnalta he olivat kotoisin, ahkeria ja taitavia rakentajia. Ennen talven tuloa rakennus valmistuikin niin pitkälle, että eläimet saatiin sisälle. Navetan yhteyteen tehdyt tilat karjakeittiötä ja sikalaa varten rakennettiin meille väliaikaiseksi asunnoksi. Nämäkin tilat valmistuivat ennen joulua, joten pääsimme jouluksi muuttamaan oman katon alle.

 

Jo keväällä olimme joutuneet muuttamaan pois Jokisuusta, kun yhtiö tarvitsi rakennukset omaan käyttöönsä. Pola-aholla oli sotilaiden käytöstä vapautunut pahviparakki, johon saimme muuttaa asumaan. Kesäaikana se olikin mukiinmenevä asunto, mutta syksykylmillä se oli ankea majapaikka. Toimeen kumminkin tulimme. Sinne parakkiin saimme yllättäen kaukaisen vieraankin. Viran Elvi-rouva Nokialta oli huoltoasiain vuoksi joutunut komennusmatkalle Kannakselle, ja niinpä hän sai tilaisuuden poiketa Kiviniemessä tapaamassa meitä Nokialla olleita evakkohuollettaviaan. Meidän lisäksemme olivat hänelle tuttuja myös Suokkaan Hilman, Joosepin ja Matin perheet. Tapaamisen ilo oli molemminpuolista. Elvi sai nähdä kotiseutumme kauniin luonnon, joskin monin paikoin sodan pahoin runteleman, ja sen valtaisan jälleenrakentamistyön, joka täytti koko elämämme. Me puolestamme saimme hänen välityksellään terveisiä nokialaisilta tuttavilta.

UOSUKAISTEN SUKUSEURA RY

 

Uosukaisen sukuseura ry.

Kiveriönkatu 3 as 19, 15140 Lahti

040-744 9335 
uosukainen.terttu(at)gmail.com

Sukukirja ja Sukututkimus

Tarmo Haarala

Wilhelm Schildtin katu 11 B 36, 40740 Jyväskylä

050-587 4162

tarmo.haarala(at)pp.inet.fi

OTA YHTEYTTÄ

 

Onko sinulla idea sukuseuran toiminnan tai kotisivujen kehittämiseksi? Haluaisitko olla mukana sukuseuran kehittämisessä tai päivittää yhteystietosi, kysyä jotakin tai antaa palautetta? Ole meihin yhdessä ja lähetä viesti alla olevalla lomakkeella.

 

Jos haluat lähettää valokuvia tai muuta materiaalia sukututkimukseen, lähetä oma sähköpostiviestisi osoitteeseen tarmo.haarala(at)pp.inet.fi.

Copyright © Uosukaisten sukuseura ry 2020