SA-Kuva

UOSUKAISET EVAKKOTIELLÄ

LUKU 5

Elämä tasaantuu

HEINÄNTEKOA VIPPASKONSTEILLA

Heinänteko oli sinä kesänä säänhaltijattarien suosiossa. Poutaa ja hellettä riitti. Se olikin tarpeen, sillä heinät piti kuivata ulkona maassa, kun ei ollut heinäseipäitä. Sodan seurausta sekin. Olivatko venäläiset käyttäneet ne mahdollisesti polttopuikseen? Sama oli latojen kohtalo. Meidänkään tiluksilla ei ollut yhtään latoa säilynyt. Kaikki oli purettu ja puutavara viety pois. Heinät piti korjata pellolle kasoihin, joita oli kahta mallia: muodoltaan pyöreitä sanottiin keoiksi ja pitkänomaisia suorakaiteenmuotoisia pieleksiksi. Heinäkeon teko aloitettiin tekemällä ensin pohjarakenne. Metsästä tuotiin puita, joista tehtiin pyöreä ristikkorakenne keon pohjaksi, etteivät heinät ottaneet kiinni maahan. Pohjan keskipisteeseen laitettiin pystyyn riuku ja kehälle ympäriinsä noin metrin välein tappeja. Keskipisteen riu´usta mitattiin säde joka tapille. Näin saatiin säännöllinen pyöreä pohja keon alustaksi.

Pieleksen suhteen meneteltiin samalla tavoin. Ristikko tehtiin pitkänomainen, noin 2,5 m leveä. Korjattavan heinämäärän mukaan arvioitiin pohjan pituus. Pieleksen molempiin päihin laitettiin pystyyn kahdesta kolmeen riukua, että päädyt oli helpompi tehdä pystysuoriksi. Heinäkeon samoin kuin pieleksen teko vaati taitoa. Heinät piti latoa tiiviisti tasavarvein. Keskustaa piti kohottaa reunoja korkeammalle, ja reunojen tuli laajentua ylöspäin, ettei sadevesi olisi niin paljon pilannut heiniä. Keon päällinen tehtiin suipoksi, että vesi valuisi helposti alas eikä painuisi keon sisälle. Isän sedän vaimo, Edla Uosukainen, oli kotoisin Liperistä. Hän oli nuoruudessaan korjannut heinää tällä menetelmällä kotipuolessaan, joten hänestä saimme hyvän oppimestarin. Edla osasi muotoilla heinät siihen muotoon, että ne säilyivät hyvinä talveen. Vain päällimmäiset kattoheinät olivat mustuneet sateessa. Meitä luonnisti heinätöissä hyvin, kun isä sai ostetuksi kahden hevosen niittokoneen ja haravakoneen, jotka suuresti jouduttivat ja helpottivat työntekoa.

Ollessamme eräänä päivänä Petäjärven niityllä heinätöissä, tuli venäläisin tunnuksin varustettu lentokone matalalla lentäen niityn ylle. Se kierteli muutamaan otteeseen pellon laidasta toiseen niin alhaalla, että näimme kuinka lentäjä tarkkaili ympäristöä. Meidät valtasi pelko, kun luulimme sen käyvän kimppuumme. Suojauduimme pellon ojaan ja sieltä seurasimme lentäjän edesottamuksia. Tämän niityn Petäjärven puoleiseen reunaan olivat venäläiset sota-aikana tasanneet lentokentän, jota nyt käyttivät suomalaiset. Tälle kentälle nyt laskeutui tuo yllämme kierrellyt viholliskone. Koneesta hyppäsi maahan lentäjä ja lähti kävelemään kohti hallirakennuksia metsän reunaan. Hänen käveltyään jonkin matkaa alkoi hallilla ollut vartiomies ampua kiväärillä tulijaa kohti. Lentäjä kääntyi äkkiä ympäri ja juoksi koneelleen. Ei kulunut kuin pieni hetki, kun kone starttasi ja nousi ilmaan häipyen niityn yläpuolelta. Noustessaan kone pelotteli meidät heinäntekijät vielä pahanpäiväisesti, kun sen nousukiito suuntautui aivan piilopaikkaamme kohti. Kovaa meteliä pitäen kone ylitti meidät.

Mitään vahinkoa ei tapahtunut, mutta pelotti se meidät pahanpäiväisesti. Arveltiin, että koneen ohjaaja oli eksynyt lennollaan ja polttoaineen vähyyden takia laskeutui Petäjärven kentälle uskoen olevansa rintaman omalla puolella. Lopullisesti kone jäi kylläkin suomalaisille, sillä sen polttoaine riitti vain Rautuun saakka ja se joutui tekemään pakkolaskun Vehmaisiin. Tämän lentovälikohtauksen jälkeen jatkoimme taas normaalisti heinätöitä. Erinomainen poutasää suosi työskentelyä koko heinänteon ajan. Saimme heinät hyvänlaatuisina korjatuksi.

YRITTELIÄISYYS ELPYY

Sodan jatkumisesta huolimatta lähes kaikki kylän entiset asukkaat palasivat kotitanhuvilleen. Kaikkialla rakennettiin ja korjattiin sodan tuhoja. Elämänmeno normalisoitui. Sodan äänet, lähinnä tykkien jyly, kantautuivat meille saakka rintamalinjalta Laatokka - Lempaala - Valkeasaari - Suomenlahti. Se ei kuitenkaan vaikuttanut ihmisten elämänuskoon haitallisesti. Elettiin siinä uskossa, että Karjala on nyt jälleen meidän ja pysyy hallussamme. Pellot kasvattivat uutta satoa, viljaa ja juureksia. Metsissä kypsyi marja- ja sienisato, Saijanjoki, Vuoksi ja Suvanto antoivat muhkeita kalasaaliita. Kyläkunnan ruokahuolto tuntui turvatulta. Kotieläintenkin määrä lisääntyi jatkuvasti.

 

Suuri parannus kylän elämään saatiin syksyllä, kun sähköistys saatiin alueelle. Valon ja voiman saanti tuli kaikkien ulottuville. Meillekin saatiin ostetuksi 11 kilovatin tehoinen sähkömoottori ja Sampo 45 -merkkinen puimakone. Palaneen talomme perustukset siivottiin ja betonisesta välipohjasta saatiin hyvä alusta puimakoneelle ja moottorille. Kyllä nyt kelpasi puida viljaa. Sitä työtä riittikin, sillä koneita oli vähän. Omat ja monen naapurinkin jyvät saatiin irrotetuiksi oljista.

Sodasta huolimatta alkoi elämä muotoutua normaaliksi. Liikenne, kauppa ja posti ulottivat palvelunsa kylälle. Samoin kaikenlainen yritteliäisyys elpyi. Suvantolan sahan toiminta alkoi uudelleen, tosin pienempimuotoisena kuin ennen talvisotaa. Sahalla oli suuri ansio lähialueille jälleenrakennustyön puutavaran toimittajana. Männikön Toivo oli hankkinut sirkkelisahan, jolla hän myös suoritti rahtisahausta rakentajille. Viiksanlahdessa aloitti toimintansa Liiuksen mylly, mikä olikin erittäin tärkeä apu, kun pelloilta saatu sato piti saada jauhoiksi ja ryyneiksi. Kovin hankalaa oli millään konsteilla korvata myllyn palveluita. Kerron yhden tapauksen.

 

Olin lehmiä paimenessa Roihanniemessä. Lähdin Tiinukselta kysymään kellonaikaa. Itselläni ei "aikarautaa" ollut. Tällä matkalla näin alkeellisimman jauhatusmenetelmän. Taloon oli saatu hankituksi kauroja ja väelle tuli kaurakiisselin mieliteko, mutta miten teet, kun myllyä ei ollut mailla halmeilla, missä olisi saanut jyvistä kiisselijauhoja. Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen, ja pulma ratkaistiin seuraavalla tavalla: Pekko-isäntä haki liiteristä parimetrisen koivulankunpätkän ja asetti sen tuvan pöydälle, haki ämpärillisen kauroja ja kolme vasaraa, ja niin voi "myllytys" alkaa. Mummo, emäntä ja Hilkka-tytär istuivat pöydän ympärille vasarat kädessä, ja siinä lankun päällä jyvä kerrallaan muuttui kiisselitarpeiksi. Hidasta ja aikaavievää jauhatus tällä menetelmällä oli, mutta ehkä kiisseli maistui paljon paremmalta, kun esityö oli näin hankala.

DESANTIT

Tiinuksen naisten hyvä kiisseli houkutteli eräänä päivänä kaksi nälkäistä desanttia pyytämään talosta ruokaa. Suomalaisen sotilaan varusteissa olleet miehet vaikuttivat emännän mielestä epäilyttäviltä. Näiden puhe oli oudon murteellista ja muutenkin olemus epävarma. Emäntä alkoi haalia vähistä varastoistaan ruokaa pöytään. Sai eteisessä sanottua Hilkalle, että tämä hakisi isännän kotiin askareiltaan ja naapurista Kuparisen Matti-isännän myös avuksi selvittämään syntynyttä tilannetta.

 

Pekko ja Matti tulivat tupaan, missä oudot kulkijat parhaillaan olivat aterioimassa. Syntyneessä keskustelussa ei Pekolle ja Matille käynyt selväksi miesten oleskelun tarkoitusperät tällä syrjäisellä seudulla, ja niinpä he pyysivät näitä lähtemään mukaansa Kiviniemeen, missä selvitettäisiin miesten henkilöllisyys ja oleskelun tarkoitus. Miehet eivät olleet erityisen halukkaita lähtemään, sanoivat olevansa rehellisiä Suomen armeijan sotilaita, komennuksella täällä. "Ootta, mitä ootta, mutta kyllä nyt asianne selvitetään", sanoi Pekko ja otti eteisestä itselleen kiväärin ja Matille yksipiippuisen haulikon ja komensi ruokavieraat pihalle ja marssille kohti Kiviniemeä, missä oli lähin sotilasosasto kosken siltojen vartiointitehtävissä.

Rautatietä pitkin oli lyhin matka, joten siitä vaan pidätetyt edellä ja pidättäjät perässä taivallettiin vartiomiesten parakille. Pekko ja Matti luovuttivat pidättämänsä miehet sotilaiden hoiviin ja palasivat jatkamaan keskeytyneitä askareitaan. Venäläisten vakoilijoiden toiminta Kiviniemessä ja lähiseudulla oli hyvin aktiivista, mikä johtui useista sotilaallisista kohteista. Näistä asioista tietoja hankkimaan oli lähetetty myös Tiinuksella pidätetyt miehet. Desanteiksi näitä nimitettiin. Yleisesti heitä tuotiin lentokoneilla rintamalinjojen ylitse.

KOULU ALKAA JÄLLEEN

Kesän aikana ryhdyttiin valmistelemaan koulutyön aloittamista syksyllä. Koulurakennukset olivat sodassa tuhoutuneet, joten ensimmäiseksi oli löydettävä tarkoitukseen sopivat tilat. Kiviniemestä ei löytynyt muuta sopivaa paikkaa kuin raviradan katsomo ja vahtimestarin asunnon tilat, jotka olivat säästyneet sodalta. Niistä kunnostettiin alakoulun tarpeisiin opetustilat. Röykkylässä oli Vullin Aleksin talon rakennukset jääneet ehjiksi. Päärakennuksesta saatiin yläkoulun tarvitsemat tilat ja opettajalle asunto.


Koulutyö alkoi syyskuun alusta. Olosuhteet olivat hyvin alkeelliset. Maatalon tupaan oli ahdettu neljän luokan oppilaat. Pulpetit olivat vanhanmallisia, istuimia niissä ei ollut lainkaan. Lankuista tehdyt penkit olivat istuimina. Laatikot ja kirjoitusalusta niissä sentään oli. Havaintovälineistöä opetusta varten ei ollut lainkaan, kaikista tarvikkeista oli pulaa. Opettajaksi saimme nuoren ylioppilasneitosen, Terttu Mäenpään, Kotkasta. Tarmolla ja intomielellä hän ryhtyi työhönsä. Kaikki oli suunniteltava ja luotava tyhjästä.

Koululle saatiin myös oma keittola, missä Nuoran Aune valmisti ruokaa meille oppilaille. Keittola oli naapuritalossa, ja siellä me kävimme syömässä ruokatunnilla. Ateriat koostuivat pääsääntöisesti puuroista ja velleistä. Erikoisesti on jäänyt mieleeni Aunen perunavelli, joka oli todella hyvää. Leipää ja maitoa tai mehua jokainen oppilas toi kotoaan. Myöhemmin syksyllä, kun viljat oli jo leikattu ja sato korjattu, teimme koko koulun voimin tähkänkeruutalkoot läheisille pelloille. Talkoisiin käytettiin yksi koulupäivä. Säkkeihin koottiin rukiin ja vehnän tähkiä, joita karisteina oli pelloille jäänyt. Meidän puimakoneellamme puitiin tähkistä jyvät irti. Päivän saalis oli melkoinen säkillinen jyviä, jotka Liiuksen Viiksanlahden myllyllä jauhettiin puurotarpeiksi koulun keittolalle. Tuntui hyvältä, kun Aune näistä jauhoista keittämäänsä puuroa kauhoi lautasillemme ja sanoi, että tämä on omatoimisuutenne ja ahkeruutenne palkka. Koulutyö jatkui vakiintuneena vuoden 1944 kevääseen saakka, jolloin taas oli uusi evakkotaival edessä.

​​​​​​

UOSUKAISTEN SUKUSEURA RY

 

Uosukaisen sukuseura ry.

Kiveriönkatu 3 as 19, 15140 Lahti

040-744 9335 
uosukainen.terttu(at)gmail.com

Sukukirja ja Sukututkimus

Tarmo Haarala

Wilhelm Schildtin katu 11 B 36, 40740 Jyväskylä

050-587 4162

tarmo.haarala(at)pp.inet.fi

OTA YHTEYTTÄ

 

Onko sinulla idea sukuseuran toiminnan tai kotisivujen kehittämiseksi? Haluaisitko olla mukana sukuseuran kehittämisessä tai päivittää yhteystietosi, kysyä jotakin tai antaa palautetta? Ole meihin yhdessä ja lähetä viesti alla olevalla lomakkeella.

 

Jos haluat lähettää valokuvia tai muuta materiaalia sukututkimukseen, lähetä oma sähköpostiviestisi osoitteeseen tarmo.haarala(at)pp.inet.fi.

Copyright © Uosukaisten sukuseura ry 2020