UOSUKAISTEN SUKUSEURA RY

 

Uosukaisen sukuseura ry.

Kiveriönkatu 3 as 19, 15140 Lahti

040-744 9335 
uosukainen.terttu(at)gmail.com

Sukukirja ja Sukututkimus

Tarmo Haarala

Wilhelm Schildtin katu 11 B 36, 40740 Jyväskylä

050-587 4162

tarmo.haarala(at)pp.inet.fi

OTA YHTEYTTÄ

 

Onko sinulla idea sukuseuran toiminnan tai kotisivujen kehittämiseksi? Haluaisitko olla mukana sukuseuran kehittämisessä tai päivittää yhteystietosi, kysyä jotakin tai antaa palautetta? Ole meihin yhdessä ja lähetä viesti alla olevalla lomakkeella.

 

Jos haluat lähettää valokuvia tai muuta materiaalia sukututkimukseen, lähetä oma sähköpostiviestisi osoitteeseen tarmo.haarala(at)pp.inet.fi.

Copyright © Uosukaisten sukuseura ry 2020

SA-Kuva

UOSUKAISET EVAKKOTIELLÄ

LUKU 8

Junakyytiin

PORSASRETKI SAVONLINNAAN

Rantasalmella oli yksi yöpymispaikkamme. Meillä oli kuormassa Mikko-sedän porsas. Aino-täti oli lapsien kanssa tullut heti suurhyökkäyksen alettua Valkjärveltä talvisodan aikaiseen asuinpaikkaan. Niinpä me Erkin kanssa päätimme lähteä viemään porsaan sinne. Noin 30 kilometrin päivämarssin jälkeen vähän pelotti, miten jaksaisimme pyöräillä tuon matkan, kertyihän sinne noin 30 km. Päätimme kuitenkin yrittää. Porsaslaatikko sidottiin tukevasti Erkin pyörän tavaratelineelle, ja minä sain pyörän lainaksi Rantalan Joskalta. Niinpä lähdimme kohti Savonlinnan Laitaatsiltaa. Erkille paikka oli tuttu, olihan hän pari vuotta siellä asunut. Matkamme sujui kommelluksitta. Päästyämme lähelle päätepistettä tie muuttui nappulakivikaduksi. Porsas ei yhtään tykännyt, kun tasainen meno muuttui tärinäksi. Se rupesi vinkumaan laatikossaan. Kiljahtelikin joskus kapinahenkisesti, mutta mikään ei possuparkaa auttanut. Erkki polki vain lisää vauhtia. Kadulla oli iltakävelijöitä, jotka ihmettelivät porsaan kyyditystä. Yksi heistä tokaisi, että pojat vievät mustaa sikaa.

Musta pörssi eli Suomessa tuolloin kulta-aikaa. Saapumisemme perille Aino-tädin ja lasten luokse oli todellinen yllätys. He eivät olleet kuulleet mitään meidän vaiheistamme. Porsas pääsi onnellisesti talon navetan karsinaan alkamaan uutta elämää. Pitkän aikaa se olikin saanut viettää laatikkovankilassaan. Aino-täti keitti meille vadelmanlehtiteetä ja laittoi sen kera iltapalaa. Oli todella outoa istua kotoisen pöydän ääreen viikkojen tauon jälkeen. Oli jo totuttu niin siihen, että jossain tien penkalla haukattiin leipää ja hörpättiin maitoa. Keittoruoka matkan aikana oli todella harvinaista herkkua. Ilta oli jo vaihtunut yöksi, kun hyvästelimme Aino-tädin ja talon isäntäväen. Haikeaa oli lähteä paluumatkalle yön selkään. Aino-täti tuli pihalle meitä saattamaan. Hän ei voinut pidätellä mielenliikutustaan, vaan kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Vaikeaa oli meidänkin lähtömme, mutta ei auttanut, sillä maantie kutsui! Nyt täältä Rantasalmelle ja aamulla taas karjan kanssa kohti länttä. Yön viileydessä oli helpompi polkea kuin kuumana kesäpäivänä. Ei myöskään ollut porsasta enää taakkana. Tulimme aamuyöllä majapaikkaamme. Kaikki oli hiljaista, vain yölinnut laulelivat läheisessä metsikössä. Pihapiirissä oli kellari ja siinä katos, johon Erkin kanssa työnnyimme loppuyön unille. Nukku-Mattia ei tarvinnut kauan odotella.

KALMANHAJUINEN JUNAMATKA

 

Aamulla kun olimme lähdössä ja kokosimme karavaaniamme tielle marssikuntoon koimme todellisen yllätyksen: Helmi-täti ilmestyi joukkoomme. Rintaman siirryttyä Kiviniemeen vesistölinjalle Taipaleenjoki - Suvanto - Kiviniemen koski - Vuoksi lakkautettiin ilmavalvontatoiminta lotilta ja osasto purettiin. Helmi-täti oli ollut meitä pakomatkalle saattamassa ja näin ollen hän tiesi suunnitelmistamme. Lottatyön iv-tornissa loputtua hän päätti lähteä polkupyörällä meitä tavoittamaan ja onnistuikin siinä. Tunnetuilla johtamistaidoilla varustettuna hän alkoi heti organisoida matkaamme. Hän oli sitä mieltä, että jalkaisin oli tultu jo tarpeeksi pitkä matka ja että junaan oli päästävä. Hän lähtikin pyörällä edeltäkäsin matkareittimme varrella olevalle Kolkontaipaleen asemalle kyytiä kerjäämään. Tullessamme lehmien ja hevosten kanssa asemalle oli siellä jo vaunu laiturilla lastausta varten valmiina. Se oli pitkä avovaunu, johon piti laitoja korottaa, etteivät eläimet pääsisi putoamaan. Asemalta saimme lautoja ja vieläpä yhden asemamiehen talkoisiin, niin hetkessä oli työ tehty ja saimme lastata eläimet ja kärryt vaunuun. Kauan ei kulunutkaan aikaa, kun asemalle porhalsi menosuuntaamme matkaava tavarajuna. Asemapäällikkö sai järjestetyksi vaunumme junan viimeiseksi ja näin tulimme kytketyksi valtion orhin kyytiin.

 

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun juna sai lähtöluvan ja matkanteko jatkui. Kun junan vauhti kiihtyi, yllätti meidät karmea kalman haju. Haju oli niin voimakas, että vaikka kuinka yritimme suojata kasvomme vaatteisiimme, se tuli aina lävitse. Eläimetkin kammoksuivat, varsinkin hevoset päristelivät sieraimiaan ja olivat levottomia. Syy tähän ilmiöön selvisi junan pysähtyessä seuraavalla asemalla: meidän edellämme olevassa umpivaunussa oli rintamalla kaatuneita sotilaita. Lämmin sää oli tehnyt tehtävänsä, niin että mätäneminen oli edennyt pitkälle. Kun tutkimme vaunua, oven raosta valui radalle keltaisenharmaata visvaa. Helmi-täti lähti taas asialle ja sai kuin saikin asemapäällikön tulemaan katsomaan minkälainen tilanne oli. Hän käsitti tilanteen sietämättömyyden, meni veturimiesten puheille ja siirrätti vaunumme junan toiseen päähän. Olimme vaunuletkassa nyt ensimmäisinä heti veturin perässä. Hajuongelma oli nyt voitettu, mutta emme tienneet, että ongelmat eivät loppuneet tähän.

 

PÖNTTÖVUOREN YLLÄTYS

Matkan aikana jouduimme kulkemaan rataosuudella olevan Pönttövuoren tunnelin läpi. Junamme sukelsi tunneliin ja siellä pimeydessä se tapahtui. Juna ei jaksanutkaan vetää raskasta kuormaansa, vaan pysähtyi keskelle tunnelia. Olikohan syy märkien halkojen, kun onkapannu ei pystynyt kehittämään tarpeeksi höyryä? Nyt ei auttanut muu kuin valita halkovaunusta kuivempia puita ja ryhtyä kehittämään höyryä. Ehkä noin puolen tunnin kuluttua juna nytkähtikin liikkeelle. Se kulki joukon matkaa ja pysähtyi taas. Jälleen kehittämään höyryä. Lopulta pääsimme ulos tunnelista, mutta voi yllätystä minkä koimme. Kaikki olimme niin mustia kuin murjaanit. Emme varmasti olisi tunteneet toisiamme, jos olisimme oudossa paikassa tavanneet. Sama koski myös eläimiä: täysin mustia kaikki. Helmi-täti oli lypsämässä lehmää silloin juuri, kun juna sukelsi tunneliin. Maito ämpärissä oli muuttunut mustaksi nokivelliksi ja lypsäjä niin kuin me kaikki toisetkin lähes kummitusta muistuttavaksi. Tunneliseikkailusta selvittyämme juna jatkoi normaalisti eteenpäin, pysähtyi asemalle, joka oli aivan järven rannassa. Pyysimme veturimiehiltä, etteivät jätä kyydistä, kun käymme rannassa palauttamassa ulkonäkömme entiselleen. Lupasivat hälytellä, jos liikkeellelähtö tulisi ennen kuin olemme palanneet rannasta.

Voi sitä kropan ja sielun nautintoa, kun saimme pulahtaa vilpoiseen veteen. Uimme ja pesimme itsemme tosi perusteellisesti. Hyvin ehdimme junaan takaisin ennen sen lähtöä, mutta voi kauhistuksen kauhistus, Vahtia ei ollutkaan vaunussa. Sillä aikaa kun olimme rannassa, se olikin kyllästynyt vartiointitehtäviin, hypännyt alas vaunusta ja kukaties lähtenyt tutustumaan seudun koiraneitoihin. Lähdimme Erkin kanssa etsimään karkulaista ja huutelimme sitä nimeltä. Juuri yhdennellätoista hetkellä, kun juna oli lähtemässä, Vahti tuli luoksemme täyttä laukkaa. Sen iloisesta ilmeestä voi päätellä, että ei se mitään luvatonta ollut tehnyt. Nostin Vahdin vaunuun, pompimme itse perässä, ja saman tien juna lähti.

PERILLÄ ÄÄNEKOSKELLA

Saavuttuamme Jyväskylään Rantalan Joska erosi joukostamme. Hän oli saanut tiedon, että perheensä oli evakuoitu Rautalammin pitäjään. Hän päätti yrittää saada kyytiä sinne. Näin pitkä yhteinen taival evakkotiellä päättyi. Meidän toisten junamatka jatkui Äänekoskelle. Aamuvarhaisella olimme perillä. Isä oli tullut omia reittejään Saarijärvelle ja löytänyt muut perheemme jäsenet sieltä. Äitikin oli jo Jorman kanssa ehtinyt sinne. Kova ja kolkko oli hänen matkansa ollut. Pyhäjärveltä sairaalasta oli saatettu asemalle junaan. Matkustajavaunua ei junassa ollut vaan oli tyydyttävä umpinaiseen tavaravaunuun (niin sanottuun härkävaunuun) pienen vauvan kanssa. Hyvää onnea oli hänellä mukana, ettei tämä juna joutunut vihollisen pommituksen kohteeksi. Edellinen evakkojuna matkustajineen oli Elisenvaaran pommituksessa kokenut karmean kohtalon. Paljon matkustajia oli kuollut ja haavoittunut.

Isä oli lähtenyt Saarijärveltä polkupyörällä kohti Äänekoskea. Hän oletti, että meidän pitäisi eläinten kanssa kohtapuoliin tulla sinne. Jonkin matkaa kirkonkylästä Äänekoskelle päin tultuaan hän oli tavannut tiellä Kososen sepän. Ihmettelivät siinä kohtalon oikkua, kun keskisuomalaisella tiellä odottamatta nokikkain sattuivat. Kososet olivat läheisestä talosta saaneet asunnon. Sepän emäntä oli mummon (isän äidin) kautta sukua meille. Sopivat miehet keskenään, että kun tulemme karjan kanssa , saisimme poiketa lepäämään heille. Seppä lupasi kysyä talon isäntäväeltä lupaa, että saisimme lehmät aidattuun tarhaan tai hakaan ja ruokaa niille. Junan saapuessa Äänekosken asemalle oli isä siellä jo meitä vastassa.

 

KOTIELÄINRAKKAUTTA

Meni vielä odottamisessa jonkin aikaa ennen kuin vaunumme siirrettiin lastauslaiturin raiteille voidaksemme purkaa sen. Lehmät olivat nälissään, kun matkan aikana oli ruokinta jäänyt olosuhteista johtuen vähiin. Yritimme niiden asemien lähistöltä, missä juna pysähtyi pidempään, saada kootuksi niille heiniä. Ei siinä oikein onnistuttu, kun oli niin monta suuta ruokittavaksi. Hevoset olivat vielä mielestämme tärkeysjärjestyksessä ennen lehmiä. Janoa ei niiden kylläkään tarvinnut kärsiä, sillä aina pysähdyspaikoissa oli vettä saatavilla.

Lehmien huono ruokahuolto suretti erityisesti Kekin Villen Alma-emäntää, jolle lehmät olivat aina olleet kaikki kaikessa. Ulla ja Mansikki olivat hänen lehmiensä nimet. Usein kuulimme Alman huokailevan matkan varrella: "Voi miun Ulla, Mansikki, mihin liemeen ryssien takia on jouduttu." Kaikkensa hän yritti lemmikkiensä parhaaksi tehdä. Niinpä kerrankin hän kaivoi eväsrepusta leivän ja paloitteli siitä suupaloja Ullalle ja Mansikille. Ville ei tästä muonituksesta tykännyt - olihan leipä tarkoitettu hänen ja Alman evääksi. Äkkipikaisena miehenä hän suuttuneena ärjäisi Almalle, että laita vielä voitakin päälle. Kehotus ei tehonnut, vaan tyynesti Alma syötti koko leivän lehmille, eikä siitä sen kummemmin käräjiä pidetty.

LOPPUKIRI

Saatuamme eläimet puretuksi vaunusta, ensin hevoset ja kärryt ja vasta sen jälkeen, kun hevoset oli valjastettu lähtövalmiiksi, oli lehmien vuoro. Näin oli karavaanimme jälleen jalkautettu, ja matka suuntautui Saarijärven Mahlun kylää kohti. Pitkän ja rasittavan matkan loppukiri oli alkamassa. Tuntui kuin raskas taakka olisi pudonnut hartioilta sinne Äänekosken asemalle, kun isä oli nyt vastuunkantajana lopun matkaa. Oli jo iltamyöhäinen, kun saavuimme Kososen perheen asuinsijalle. Saimme lehmät aitaukseen ja hevoset talliin. Talon omat hevoset olivat laitumella. Hyvin oli seppä majoitusolot järjestänyt sekä ihmisille että eläimille.

 

Siirryttyämme sisälle meitä odotti katettu korvikepöytä voileipineen. Eipä tällainen ollut usein meitä kohdannut matkamme aikana. Kaikki tämä oli emännän hyväntahtoisuutta. Kiitos! Toisten jäädessä keskustelemaan päivänpolttavista kysymyksistä me Erkin kanssa menimme toiseen huoneeseen nukkumaan. Kylläisen vatsan kanssa ei kauan tarvinnut Nukku-Mattia odottaa. Pitkästä aikaa oli unemme syvää ja rauhallista.

Aamulla herätessämme oli hevoset ruokittu ja lehmät lypsetty. Pääsimme lähtemään pitkän taipaleemme viimeiselle marssiosuudelle. Matkaa olisi jäljellä vähän yli 30 km Mahlun kylän Rampsin taloon Arvi ja Eeva Talaskiven omistamalle tilalle. Tämän pituinen matka oli keskimäärin koko matkamme ajan päivätaipaleemme mitta, kun jalan kuljimme. Tällä viimeisellä marssiosuudella oli vielä kerran lossilla ylitettävä vesistö. Irrallaan kulkevien lehmien saaminen lossin kyytiin tuotti vaikeuksia, mutta hyvin tästä ylityksestä selvittiin. Tämä lossi oli heti kirkonkylästä lähdettäessä Myllymäkeen menevän tien alkuosalla. Lossi oli niin sanottu kapulavetoinen, jossa koivusta tehdyillä tarkoitukseen sopivilla lovetuilla puilla lossin vaijerista vetämällä laite kulki salmen yli. Mitään konevoimaa ei ollut. Lossilta oli päämääräämme vielä noin 20 km, mutta hyvin iltaan mennessä selviydyimme perille.

​​